Hihnakävelyllä

Tänään käytiin pitkästä aikaa dobberityttöjen kanssa ihan tavallisella hihnakävelyllä. En oikein ole hihnalenkkeilytyyppiä, en malta kävellä, juoksu on kivempaa. Tai sitten koirat juoksevat vapaana. Täytyy kyllä myöntää, että rauhallinen palauttava kävely sumuisessa lämpimässä syksyaamussa oli mahtavaa. Pudonneet lehdet kahisivat jaloissa ja oli jotenkin rauhallista. Tytöt lähtivät lenkille täydellä tohinalla, kuvittelivat tietenkin, että nyt lähdettiin juoksemaan. Hissultiin tarkoituksella aluksi ihan hiljaista vauhtia ja viesti meni perille, nyt ei mennekkään vauhdilla vaan rauhassa.

Meidän koirat haistelevat ja tutkivat maastoa kävellessä innokkaasti ja välillä pitää ihan pysähtyäkin mielenkiintoista hajua tutkimaan. Meillä oli tässä muutama viikko sitten hoidossa dobberityttö, Lolan siskokoira. Oli mielenkiintoista, että tämä kaupunkilaistyttö ei välittänyt mistään hajuista mitään, käveli vaan tasaiseen tahtiin eteenpäin. Mietin, että onkohan se tottunut niin monenlaisiin hajuihin kaupungin kaduilla, että se ei enää välitä hajuista. Tai sitten sen kanssa vaan on kävelty aina niin, että ei ole annettu pysähdellä ja haistella. Kyllä meilläkin juoksulenkit sujuvat pysähtelemättä. Kävelylenkit ovat meille jotenkin sellaisia rentoutustapahtumia ja silloin saa koiratkin mennä vapaammin ja tutkia. Ei ole kiire mihinkään ja ainakin tämän aamun rauhallinen kävely oli sielunhoitoa niin ihmiselle kuin koirallekin. Kotiin palasi kaksi rauhallista tytöntylleröä. Nälkä oli kova ja sitten olikin jo hiljaista. Luin jostain koirakirjasta, että väsynyt koira on onnellinen.