Hyvin alkanut juoksusyksy päättyi viime perjantaiaamuna nilkan nyrjähdykseen. Lähdettiin Emman kanssa männikköön aamulenkille. Ensilumi oli satanut maahan, oli märkää. Männikkölenkin alussa on sellaisia puunjuuria ja kiviä polulla ja enkös sitten astunut sellaisen liukkaan puunjuuren päälle. Nilkka nyrjähti ja lensin mahalleni. Vauhti oli alkulenkistä aika kova, Emmalla kun on niin valtava se etenemishalu kun lähdetään. Tunsin heti, että jalkaan sattui. Nousin varovasti ylös ja tunnustelin askelia. Mietin ensin jopa, että jatkan lenkkiä hiljakselleen. Kurkistin varovasti sukan alle ja näin ison patin nilkan ulkosyrjällä. Enpä jatkanutkaan lenkkiä vaan käännyin käppäilemään kotiin päin. Onneksi tämä tapahtui aika alkumatkasta, joten kotiin ei ollut kovin pitkä matka. Kotimatkalla kenkä alkoi jo puristaa jalassa.
Kotona tutkin jalkaa, sillä pystyi astua, mutta jalan ulkosyrjässä oli puolen nyrkin kokoinen patti. Laitoin kylmää ja pidin koholla. Soittelin terveyskeskukseen ja tiedustelin, että pitäisikö tulla näytille. Yleensä tänne ei saa lääkäriaikaa vaikka mikä olisi... Nyt hoitaja olikin yllätyksekseni sitä mieltä, että pitää tulla ja seuraava aika olisi heti kymmenen minuutin kuluttua. Lähdin näytille. Röntgenkuvia ei enää sille päivälle otettu, niiden ottaminen meni maanantaihin, mutta sain jalkaan tuen ja sauvat.
Jalka turposi koko ajan lisää, lopulta koko jalkapöytä oli pinkeänä. Mustunut se ei kovin paljoa. Jalka kuitenkin kipeytyi kävellessä niin paljon, että viikonlopun hypin sauvojen kanssa. Maanantaiaamuna jalka kuvattiin, ei ollut onneksi murtumia. Astumaan piti kuulemma alkaa heti kun kärsii, joten aloin pikkuhiljaa kävellä tuen kanssa. Vähintään kuusi viikkoa pitäisi olla lenkkeilemättä... Kuulostaa pitkältä. Ja miten on juoksujen laita vielä tuo ajan jälkeenkään, täytyy ainakin yrittää vahvistella jalkaa hyvin ja aloittaa rauhassa. Tasapainolaudasta luin, että se olisi kuntoutusvaiheessa hyvä.
Kyllä ärsyttää, tuttu lenkkimaasto, tutut kannot ja puunjuuret ja silti piti mennä itsensä telomaan. Olisi pitänyt hidastaa vauhtia ja katsoa jalkoihin... Niin, olisi pitänyt. Ja tuolla maastossa on joskus juostu jopa pimeässä! Meillä on aina olleet nämä touhut vähän vauhdikkaampia ja olenkin joskus miettinyt, että milloinkahan jotain sattuu. Jotenkin kuvittelin, että jos loukkaantuisin niin se tapahtuisi pyörän selässä Lolan kanssa tai talvella kelkalla, mutta että juostessa, sitä en olisi uskonut.
Harmittaa tietenkin myös koirien puolesta. Ne kun alkoivat olla nyt kovassa kunnossa ja tottuivat siihen, että aktiviteettia riittää. Nyt könkyjalkana en pysty tekemään niiden kanssa oikeastaan mitään. Pyöräilykelit on ohi, lunta maassa ja liukasta, enkä oikein uskaltaisi tämän jalan kanssa lähteä pyörälläkään, ettei vaan nitkahda uudelleen. Potkurilla meno ei onnistu kun tämä on juuri jarrutusjalka. Noh, jotakin tottiksia ja pallonheittoa pystyy tekemään. Tylsää! Kyllä melkein tippa tuli eilen silmiin kun näin lenkkeilijöitä liikenteessä ja lumisen metsän keskellä valaistun lenkkeilypolun. Niin harmittaa.
Kuntoutusohjeita olen kovasti haalinut ja tietenkin päättänyt, että tästä vielä noustaan ja juostaan. Se tässä nivelsiteiden venähdyksessä vaan on huono juttu, että menevät kai aika helposti uudestaan ja sitten onkin jo vaarana nilkan löystyminen. Talven liukkaille mietin jo hiihtoa koirien kanssa, jospa se olisi turvallisempaa aloitella kun juoksu, ehkä.
Koirista yllätyksekseni Taavi-russeli oli se joka parhaiten tajusi, että nyt ei ole kaikki mammalla kunnossa. Se napittaa katsoa minun tuettua jalkaa, näy nuuhkimassa ja ilmeestä näkee, että sitä kiinnostaa. Emma nyt kulkee perässä ja hoivaa, makaa vieressä ja on hyvää, sekin varmaan tietää, mutta se on toisaalta sellainen muutenkin.
Kotona tutkin jalkaa, sillä pystyi astua, mutta jalan ulkosyrjässä oli puolen nyrkin kokoinen patti. Laitoin kylmää ja pidin koholla. Soittelin terveyskeskukseen ja tiedustelin, että pitäisikö tulla näytille. Yleensä tänne ei saa lääkäriaikaa vaikka mikä olisi... Nyt hoitaja olikin yllätyksekseni sitä mieltä, että pitää tulla ja seuraava aika olisi heti kymmenen minuutin kuluttua. Lähdin näytille. Röntgenkuvia ei enää sille päivälle otettu, niiden ottaminen meni maanantaihin, mutta sain jalkaan tuen ja sauvat.
Kyllä ärsyttää, tuttu lenkkimaasto, tutut kannot ja puunjuuret ja silti piti mennä itsensä telomaan. Olisi pitänyt hidastaa vauhtia ja katsoa jalkoihin... Niin, olisi pitänyt. Ja tuolla maastossa on joskus juostu jopa pimeässä! Meillä on aina olleet nämä touhut vähän vauhdikkaampia ja olenkin joskus miettinyt, että milloinkahan jotain sattuu. Jotenkin kuvittelin, että jos loukkaantuisin niin se tapahtuisi pyörän selässä Lolan kanssa tai talvella kelkalla, mutta että juostessa, sitä en olisi uskonut.
Harmittaa tietenkin myös koirien puolesta. Ne kun alkoivat olla nyt kovassa kunnossa ja tottuivat siihen, että aktiviteettia riittää. Nyt könkyjalkana en pysty tekemään niiden kanssa oikeastaan mitään. Pyöräilykelit on ohi, lunta maassa ja liukasta, enkä oikein uskaltaisi tämän jalan kanssa lähteä pyörälläkään, ettei vaan nitkahda uudelleen. Potkurilla meno ei onnistu kun tämä on juuri jarrutusjalka. Noh, jotakin tottiksia ja pallonheittoa pystyy tekemään. Tylsää! Kyllä melkein tippa tuli eilen silmiin kun näin lenkkeilijöitä liikenteessä ja lumisen metsän keskellä valaistun lenkkeilypolun. Niin harmittaa.
Kuntoutusohjeita olen kovasti haalinut ja tietenkin päättänyt, että tästä vielä noustaan ja juostaan. Se tässä nivelsiteiden venähdyksessä vaan on huono juttu, että menevät kai aika helposti uudestaan ja sitten onkin jo vaarana nilkan löystyminen. Talven liukkaille mietin jo hiihtoa koirien kanssa, jospa se olisi turvallisempaa aloitella kun juoksu, ehkä.
Koirista yllätyksekseni Taavi-russeli oli se joka parhaiten tajusi, että nyt ei ole kaikki mammalla kunnossa. Se napittaa katsoa minun tuettua jalkaa, näy nuuhkimassa ja ilmeestä näkee, että sitä kiinnostaa. Emma nyt kulkee perässä ja hoivaa, makaa vieressä ja on hyvää, sekin varmaan tietää, mutta se on toisaalta sellainen muutenkin.
 |
| Masentuneet juoksijatytöt |
Kommentit
Lähetä kommentti